Pikkuinen on nyt 6 viikkoa. Nyt alkaa tuo äidin rakkaus tavoittaa mun sydämen.
Olen jo jokseenkin saanut haavan umpeen ja lenkkeiltykin on, ahkerasti. En olekaan koskaan liikkunut näin paljon kuin nyt, kun minulla on joku syy lähteä ovesta ulos. Myönnettäköön etten nyt ihan joka päivä mene lenkille. Se nyt olisi jo ihan naurettavaa itseni kaltaiselta "laihalta läskiltä", joka ei ole koskaan liikkunut...minnekkän. Okei, no joskus jumpassa käyny ja silleen. Mut siinä kaikki. Onneksi myös vauva alkaa muodostaa jonkun sortin rutiinia ja menee nukkumaan n. 2-3h heitolla samoihin aikoihin. Vielä 3 viikkoa sitten en olisi ikinä uskonut.
Tuo sanonta mitä kaikki äidit hokee (kts otsikko), ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa. Kun vauva on noin pieni, että se vaatii kaiken sun ajan, ja päivät on vain selviytymistä, todellakin haluan, että aika menisi nopeemmin! Sitten, kun aikaa menee, voin alkaa kommunikoimaan vauvan kanssa, hän nukkuisi pidempiä aikoja, hän istuisi syöttötuolissa syömässä muutakin kuin maitoa. Nämä ensimmäiset kolme-neljä kuukautta ovat mielestäni jokseenkin puuduttavia. Olen tavallaan töissä äitinä. Ei tästä voi nauttia, vaikka kuinka yrittäisi.
Aika menee siis hitaammin kuin koskaan, koska odottelen vain vauvan kasvamista ja kehittymistä. Yksi selkeä läpimurto on jo tullut. Vauva on jokeltanut hiukan, jo noin 2 viikkoa!! Se on hauskaa kuunneltavaa, ja sitä jää odotamaan erilaisia äännähdyksiä innolla. Se on myös konkreettinen merkki siitä, että vauva oikeasti KASVAA. Pituutta ja painoa toki tulee lisää, mutta sekään ei todista vauvan psyykkistä kehittymistä pikku aikuiseksi.
Edelleen ihmettelen sitä IHMEttä että olen tehnyt maailmaan uuden ihmisen. On niin käsittämätöntä että tuo pieni henkilö tuli mun mahasta!! En tuu varmaan koskaan ymmärtämään sitä... Tyttö on nyt n. 59cm pitkä ja painaa melkein 5 kiloa. Lapseni on kaunis ja muistuttaa enemmän tyttöä kuin poikaa, joten siitä olen ylpeä.
Sanonta toteutuu varmasti sitten, kun neidillä alkaa uhma ikä ja hermot menee. Silloinhan sitä toivoisi, että lapsi olisi jälleen puolustuskyvytön yksilö, joka ei voi elää ilman äitiänsä...kirjaimelliseti. Ehkä jonain päivänä kuulen itsenikin sanovan tuon pahamaineisen lauseen jollekin nuoremmalle tytönhupakolle ;).
Olen jo jokseenkin saanut haavan umpeen ja lenkkeiltykin on, ahkerasti. En olekaan koskaan liikkunut näin paljon kuin nyt, kun minulla on joku syy lähteä ovesta ulos. Myönnettäköön etten nyt ihan joka päivä mene lenkille. Se nyt olisi jo ihan naurettavaa itseni kaltaiselta "laihalta läskiltä", joka ei ole koskaan liikkunut...minnekkän. Okei, no joskus jumpassa käyny ja silleen. Mut siinä kaikki. Onneksi myös vauva alkaa muodostaa jonkun sortin rutiinia ja menee nukkumaan n. 2-3h heitolla samoihin aikoihin. Vielä 3 viikkoa sitten en olisi ikinä uskonut.
Tuo sanonta mitä kaikki äidit hokee (kts otsikko), ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa. Kun vauva on noin pieni, että se vaatii kaiken sun ajan, ja päivät on vain selviytymistä, todellakin haluan, että aika menisi nopeemmin! Sitten, kun aikaa menee, voin alkaa kommunikoimaan vauvan kanssa, hän nukkuisi pidempiä aikoja, hän istuisi syöttötuolissa syömässä muutakin kuin maitoa. Nämä ensimmäiset kolme-neljä kuukautta ovat mielestäni jokseenkin puuduttavia. Olen tavallaan töissä äitinä. Ei tästä voi nauttia, vaikka kuinka yrittäisi.
Aika menee siis hitaammin kuin koskaan, koska odottelen vain vauvan kasvamista ja kehittymistä. Yksi selkeä läpimurto on jo tullut. Vauva on jokeltanut hiukan, jo noin 2 viikkoa!! Se on hauskaa kuunneltavaa, ja sitä jää odotamaan erilaisia äännähdyksiä innolla. Se on myös konkreettinen merkki siitä, että vauva oikeasti KASVAA. Pituutta ja painoa toki tulee lisää, mutta sekään ei todista vauvan psyykkistä kehittymistä pikku aikuiseksi.
Edelleen ihmettelen sitä IHMEttä että olen tehnyt maailmaan uuden ihmisen. On niin käsittämätöntä että tuo pieni henkilö tuli mun mahasta!! En tuu varmaan koskaan ymmärtämään sitä... Tyttö on nyt n. 59cm pitkä ja painaa melkein 5 kiloa. Lapseni on kaunis ja muistuttaa enemmän tyttöä kuin poikaa, joten siitä olen ylpeä.
Sanonta toteutuu varmasti sitten, kun neidillä alkaa uhma ikä ja hermot menee. Silloinhan sitä toivoisi, että lapsi olisi jälleen puolustuskyvytön yksilö, joka ei voi elää ilman äitiänsä...kirjaimelliseti. Ehkä jonain päivänä kuulen itsenikin sanovan tuon pahamaineisen lauseen jollekin nuoremmalle tytönhupakolle ;).
